HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!
Nyt ollaan selvitty uusi vuosi ja joulu, joten eiköhän olla jo tän reissun paremmalla puolella. Ei olla tulossa ihan vielä kotiinkaan, kun ensimmäinen idea oli, että jos ei pärjätä voidaan tulla uuden vuoden jälkeen. Ollaan pärjätty mahtavasti ja hitaasti jäätyvä Suomi saa odottaa. Huomenna jatkuu matka toivottavasti pois Cairnsista. Matkalla ensimmäisenä pysähdyspaikkana on Millamillan vesiputois, jonne toivottavasti pääsee vielä autolla. Koko Itä-Australia on tulvien peitossa vieläkin ja koitetaan lähtee sitä pakoon.
Miia muutti mun huoneeseen eilen ja tänne on tullut myös pari irlantilaista poikaa ja kaks ranskalaista tyttöö. Pojat on ihan mukavia, vaikka ne on täs nukkunutkin kaikki päivät ja bilettänyt jossain kaikki yöt. Tytöistä en oikeen tykkää ne tuntuu olevan tosi töykeitä. Se voi tosin johtua niiden aksentistakin, joka on tosi vahva. Koitetaan nyt nauttia vielä yhden yön verran ilmastoinnista ja oikeista sängyistä. Luulen, että autossa nukkuessa keski-Australian ilmasto lämmittää meitä paljon enemmän ku läheisyys vaikka joudutaanki nukkuun melkein kiinni toisissamme.
Koitettiin tänään metsästää Miialle uutta puhelinta siinä onnistumatta. Ei olla löydetty käytettyjen puhelinten liikettä, vaikka ei noi uudet halvimmatkaa nokialaiset maksa kun alle 50euroa. 29$ olis saanut nokialaisen, mutta siihen olis ollu laitettuna liittymä valmiiksi ja siinä on joku esto ettei pysty vaihtaan sim-korttia. Eihän me sellasta Miiuskalle haluttu, joten siirrettiin puhelimen ostoo taas myöhemmäksi. Kyllähän tää meidän elämä vielä hetken sujuu yhdelläkin kännykällä. Ei ainakaan tule kinaa autossa kuka saa ladata ensin omansa! Miialle nykyään on tärkeempi rannekello kun puhelin. Se on siirtynyt jollekki 40-luvulle ku ei me telkkariakaan katota ollenkaa ja netissäkin kuitenki suht harvoin käydään.
5.1.
Lähdettiin Roadtripille kolmas päivä aamusta. Saatiin turist infosta kartta, jolla päästiin suunnistamaan Millamillan vesiputousta kohti. Valittiin lyhyempi kiemurainen reitti, koska toista tietä olin jo ajanut eikä Josephinefallsiin kannattanu mennä kun se tulvi niin paljon. Meidän kiemurainen reittihän tarkotti siis sitä, että se meni vuorten yli pikkuruisia teitä, joilla oli aivan ylisuuret nopeusrajoitukset. Selvittiin kuitenkin hengissä alas vuorenrinnettä ja vesiputouksellekkin asti parin mutkan jälkeen. Millamilla oli kaunis, mutta vesi sielä oli hyytävän kylmää, joten en uskaltanut mennä uimaan vaikka yritinkin. Ei viihdytty sielä kuitenkaan kauaa vaan haluttiin jatkaa matkaa peläten tulvia.
Ajettiin yli 400km länttä kohti näkemättä ollenkaan tulvaa tiellä ja oltiin jo ihan varmoja, että selvittiin näkemättä yhtään tulvimista. Tulvathan on peittänyt lähes koko Queenslandin allensa, joten sinne meneminen joulu-maaliskuussa on silkkaa hulluutta sellasina vuosina kun tulvat on pahoja (eli nyt). Oltiin ajamassa n. 100km päässä Normantonista, kun kohdattiin ensimmäinen tulva. Se oli alle 10cm syvyinen ja siitä pääsi autolla hienosti ohi. Vastaantuleva autokin vain heilutti meille ja hymyili, joten ajateltiin ettei ainakaan pahempia voi olla luvassa. Tuli kuitenkin seuraava, joka oli varmaan 15cm syvyinen ja seuraava 20cm. Nää meidän auto kesti ihan mukavasti vaikkakin ton 20cm jälkeen kaasu vähän jökkikin.
Ajeltiin hetken matkaa ja luultiin tulvien jo loppuneen kunnes tuli tosi lyhyt pätkä tulvaa, jossa virtas vesi. Ei huomattu miten syvää siinä oli joten fiksuina tyttöinä mentiin vaan siitä lujaa läpi, että ei ainakaan jäätäis sen keskelle jumiin. Auto sammu keskellä lätäkköö, mutta se meni onneksi vielä meidän liikkeen voimasta toiselle puolelle ja pitkälle siitä eteenpäin. Kävin avaamassa konepellin ja pääteltiin, että meidän täytyy odottaa meidän Daisyn kuivumista, koska se oli totaalisen märkä. Pikkulätäkkö oli ollut 35cm syvä. Alettiin odotteleen jotain pelastajia, koska sillä tiellä oli TOSI vähän liikennettä odotettiin ensimmäistä ihmistä varmaan puolituntia. Se nainen ei kuitenkaa osannu auttaa, mutta se sano et sen perässä oli tulossa myös rekka. Ennen rekkaa paikalle ehti isä ja poika, jotka yritti auttaa. Isä paikansi meidän vian strarttimoottoriin, mutta sano, että on aikasemminki nähny autojen kastuvan samalla lailla ja että ne on lähteny toimiin kuivuttua.
Paikalle tuli myös se rekka ja rekkakuski jäi auttaan meitä, kun isä ja poika lähti pois. Ensin ne koitti kuitenkin pistää virtaa meidän akkuun jos vika olis sattunutkin oleen sielä. Eipä auttanut ja rekkakuski nosti meidän autoo päästäkseen käsiksi starttimoottoriin, muttei saanut sitä toimiin. Sekin sano, että meidän pitää vaan odottaa, että jos mennään sen mukana rekkakuskien yöpaikkaan Normantoniin ja se lupas myös kyytiä meidät seuraavana päivänä takasi auton luokse. Ei nähty kauheesti vaihtoehtoja, joten lähettiin. Just ku oltiin lähdössä kuultiin kaameeta meteliä tulvasta ja olin ihan varma, että sielä on krokotiili, mutta sielä talsikin vaan lauma lehmiä. Niitä on tosi paljon teiden varsilla vapaana ilman minkäänlaisia aitauksia. Perillä meitä odotti pari muutakin rekkakuskia ja ne tarjos meille kaljat ja huoneen yöpymistä varten. Paikan omistaja keksi, että voitais lähtee heti hakeen meidän auto ja se soitti yhden kaverinsa paikalle kärryn kanssa ja niin me lähdettiin lähes 10 illalla ajamaan takasi se 100km meidän auton luokse. Ei se auto vieläkää käynnistyny ja sen jälkeen olis ollu vielä yks tulvakohtakin, joten auto pistettiin kärrylle ja matka takasi nukkumapaikkaan alko.
Tämä oli siis se kohta, johon meidän auton matka tyssäs
Rekkakuskit alko kattoon vielä Avataria ja Miia meni nukkumaan. Mäki katoin hetken matkaa leffaa, mutta se ei mun mielestä ollu kauheen hyvä niin menin Miian seuraksi. Oltiin tosi väsyneitä meidän päivän seikkailun jäljiltä. Aamulla meidät pelastanu rekkakuski haki meiltä autonavaimet ja ne alko korjaamaan meidän autoa, kun me jatkettiin vielä unia. Paikan omistaja oli mekaanikko ja ne katso varmuuden vuoksi, että siinä autossa ei ole muitakaan vikoja. Kun herättiin 11 miehet istu keittiössä ja me mentiin suihkuun. Auton tarvi kuivua vielä pari tuntia ja me katottiin joku komedia. Kahden aikaan kerättiin kimpsumme ja kampsumme ja lähdettiin. Miehet teki koko lystin meille ilmasena ja ymmärrettiin sillai et se oli vaan jännittävää, koska niille ei muuten oikeen tapahdu mitään kummallista elämässä. Saatiin vielä kokispullokin matkajuomiseksi.
Rekkamiesten mukaan meidän matkalla Cloncurryyn ei pitäny olla isoja tulvia, mutta sieltäpäin oli tulossa myrsky. Lähettiin toiveikkaana ajamaan ja 20 minuutin jälkeen taivas repes eikä me nähty mitään eteemme. Köröteltiin siinä 30 keskellä tietä ajaen ja toivoen ettei meidän auto kastuis pahasti. Meinattiin kääntyä takasin kun alko tuntuun ettei sellasen sateen jälkeen voi kun tulvia, mutta oltiin rohkeita ja jatkettiin matkaa. Muutama pieni tulvakohtakin ylitettiin oikein hitaasti ajaen niinkun rekkakuskit oli meille neuvonut. Mä olin jo valmiiksi ihan kylmästä hiestä märkänä ku olin jännittäny niin paljo vesisateessa ajamista kunnes yhden tulvakohdan jälkeen kiihdytettyä kuulu kops ja pieni kenguru pyörähti kaks kertaa meidän renkaan ympäri. Se tuli keskellä tulva-aluetta ihan puskista Miian puolelle enkä mitenkää ehtinyt väistään sitä. Mä olin aivan shokissa ja jatkoin vaan ajamista itkien Miialle, että mä tapoin kengurun. Mulla meni käsistäki tunto eikä tullu ees mieleen pysähtyä kattomaan kuoliko se oikeesti. Harmittaa vielä enemmän ehkä se että heti toinen ajatus mulla oli, että tulikohan autoon mitään ja Miiakin vaan nauro vieressä, että oli nähnyt sen pikku kengurun viimesen katseen.
Pysähdyttiin muutamaa pikku tulvakohtaa myöhemmin katsomaan oliko kenguru jättäny mitään jälkiä meidän autoon, mutta muuta vikaa ei löytynyt kun vähä irronnut roiskeläppä. Otin sen sitten myöhemmin irti kokonaan kun mokoma rohisi aina kun tein jyrkemmän käännöksen. Ton jälkeen matka oli kuitenkin ONNEKSI rauhallinen ja suhteellisen suoraa tietä. Jatkettiin vielä Mount Isaan asti, koska oli valosaa eikä muakaan väsyttänyt. Sielä tankattiin ja tsekattiin mäkkärissä facebookki. Jatkettiin kuitenkin vielä pimeelläkin matkaa, mutta ei uskallettu mennä hirveen kauaksi pimeellä, kun pelättiin kenguruita. Parkkeerattiin rekkojen taukopaikalle yöksi. Matkalla otti tosi paljon päähän kun missään muualla kun isoissa kaupungeissa ei ollut kenttää. Oikeestaan Alice Springsiin tultaessa vain Mont Isassa oli kenttää. Onneks rekkamiehet anto mun käyttää niiden puhelinta Normantonissa, että sain ilmotettua Joshille olevani hengissä.
Kolmannen päivän aamu sarasti kuudelta Miialle ja mulle ja lähdettiin huristamaan reilua tuhatta kilometriä Alice Springsiä kohti. Matka taittui aluksi tietä 66 pitkin pari sataa kilometriä, josta vaihdettiin Darwinin ja Alice Springsin välillä kulkevalle hyvin suoralle tielle, jossa oikeestaan koko matkan oli 130km/h rajoitus! Matka meni siis todella nopeesti ja pysähdyttiin yhteensä neljä kertaa. Maisematkaan ei ollut mitään silmiä huumaavia vaan lähinnä aakeeta laakeeta peltoo ja jonkinlaista pusikkoa. Pikkutirppoja vilisi silmissä ja osuttiin aika mukavasti varmaan kymmeneen ja yks haukkaki taisi mun päähän matkalla lentää. Autoon ei kuitenkaan tullut jälkiä! Ensimmäisessä pysähdyspaikassa syötiin aamupalaksi kanahampurilaiset, jotka maistu ihan rasvalle ja täytettiin myös meidän vesipullot, joita meillä on varmaan 20. Toinen pysähdys täyty tehdä kun bensa uhkaili loppumisellaan, mutta sielä oli bensan hinta päätä huimaava 1.8 ja jotain dollaria, jotan ei tankattu kun puolitankkia ja jatkettiin seuraavaan vähän isompaan kaupunkiin, joka oli ihan täynnä tummaihoisia ihmisiä. Sielä bensa oli onneksi normaaleissa lukemissa ja saatiin 1.499/litra. Istuttiin myös limpparille, että auto sai jäähtyä hetken aikaa.
Neljättä pysähdystä ennen matkaa Alice Springisiin oli enää 150km ja auton joku vikavalokin alko palamaan. Ajattelin sen johtuvan ylikuumenemisesta, koska se sammu aina kun hidastin vauhtia. Pysähdyttiin syömään nuudelia ja huomattiin maan ja jopa muurahaisten olevan täällä punaisia. Aurinko paisto tosi kuumasti taivaalta ja kärpäset kiusas meitä. Mulle on automatkalla jopa ruskettunu bikinin yläosasta rajat, joista koitan nyt päästä eroon. Alice Springs saapui aika nopeesti ton pysähdyksen jälkeen (kiitos sen 130km/h nopeusrajotuksen) ja täällä alko oleen maisemana jo vähän korkeempia puita ja vuoren tapasiakin. Tää tuntuu ihan mukavalta pikkukaupungilta ja otetiin YHA hostellista 2 yötä. Oli aika kallista 24.5$/yö, mutta tollasen ajo urakan jälkeen tekeekin mieli levähtää hetki. Miia meni oikeestaan heti nukkumaan kun päästiin hostellille ja mä kävin tsekkaamassa suihkut, jotka on tosi uudet ja hienot.
Nyt alkaa oleen jo ranteen kipeenä kirjottamisesta ja mä puolinukahtamaisillani mun pikku majassa, jonka tein lakanoista kerrossänkyyn, joten on untenmaille siirtymisen aika.
6.1
Ollaan tää päivä vaan otettu rennosti hostellin uima-altaalla ja ostettiin myös 10$ netti vuorokaudeksi vaikkei sitä pystytäkkään koko aikaa dataamaan. Tänään myös erosin aussimiehestäni, joten ei ollut pitkä liitto se. Kotiin paluu siis siirtyy mun osalta myöhemmäksi, mutta luultavasti toukokuussa voi lentokentälle meno odottaa. Huomenna jatketaan 10 aikaan aamulla matkaa ja suuntana on Adelaide. Siirryttiin takaisin ensimmäiseen matkustussuunnitelmaamme, kun ei tää autollakaan matkustus niin halpaa ole. Perth saa siis viihdyttää jotain muita backpackereitä. Adeleideen on 1531km eli kahden päivän ajomatka. Sieltä täytyisi etsiä jotain töitäkin taas vaihteeks.
-Alisa
